Valtavirrasta poikkeava polku

Lähdin heti alkuun valtavirrasta poikkeavalle polulle. Olin 19-vuotiaana siirtynyt tanssin harrastajasta toteuttamaan unelmaani tanssijuudesta esiintyvänä artistina. Lähtölaukaisuna haaveilleni oli toiminut Nuori Osaaja2000 valtakunnallisen tanssikilpailun kunniamaininta lahjakkuudesta ja ilmeikkäästä esiintymisestä Tanssistudio Funkan tanssijana.

Aloitin Dancers of Jade ryhmän jäsenenä, joka kiersi myös Silja Line alukset N2N Nation to Nation urbaanintanssin ryhmänä. Löysin itseni Lamourettes tanssiryhmän aloitusryhmästä ja sitten toimin useita vuosia Players showtanssiryhmän tanssijana, treenivastaavana ja organisaattorina, sekä monista muista kokoonpanoista kiertäen yhteensä 15 vuoden ajan Suomen esityslavoja.

Tein parhaimpina vuosina yli 100 esitystä vuodessa kiertäen samat lavat muiden suomalaisten artistien kanssa.

En kuitenkaan silloin osannut kuunnella itseäni enkä kehoni viestejä lainkaan. Elin unelmaani, mutta kohtelin kehoani kaltoin ja rajattomasti. Suoritin elämääni vahvasti. Ylitin jatkuvasti omia rajojani oikeastaan kaikilla osa-alueilla elämässä laittamalla haitallisella tavalla tilanteet, muut ihmiset ja asiat itseni edelle. Jätin itseni viimeiseksi, välillä pois koko listalta. Ajattelin, että kestän ja pystyn tehdä sen asioiden ja ihmisten eteen. ”Menköön taas tän kerran” ja sitten vain annoin sen tapahtua ”kerta toisensa jälkeen”.

Huima taistelumoodini varmisti selviytymisen maaliin kerta toisensa jälkeen.

Minulla ei ollut mielen rauhaa tai tyyneyttä tunteitteni ja ajatusteni kanssa. Pinna oli ollut hiljaa kireällä oikeastaan jo vuosia. Olin alistuva tai agressiivinen ja toimin epäarvostavasti itseäni kohtaan. Olin ylijoustava tai itseä haavoittavalla tavalla rajaton. Reagoin kaikkeen tai sitten yritin vain olla reagoimatta hammasta purren. Muilla ihmisillä ei ollut enää niin hyvä olla ympärilläni. Onnellisuuteni perustui pitkälle ulkoa tuleviin helpotuksiin ja yritin vain kestää, selviytyä ja lievittää kestämistä, huomaamatonta henkistä kipua ja lykätä ja siirtää itseni kuulemista.

Elämä oli ollut jo vuosia yhtä loppurutistuksien sarjaa. Minulla oli kiire täyttää unelmani tanssijuudesta, ennen kuin se olisi liian myöhäistä.

Upealla tavalla liikunnaniloa pursuavan Kisakallion Urheiluopiston jälkeen valmistuin tanssitaiteen ja kehotietoisuuden ammattilaiseksi vaativasta Lontoon Trinity Laban yliopistosta. Se oli kova ja rankka koulu, josta selvisin. Siellä henkinen hyvinvointi ei ollut prioriteetti. Kilpailu- ja arvostelukulttuuri oli kovaa. Olin tottunut koulussa ottamaan vastaan pelkkiä korjauksia, siis kuulemaan mikä oli vikana.

Vahvan itsetunnon ja -luottamuksen rakennus jäi kutakuinkin tekemättä. Olin aika riekaleina, kun tuli aika siirtyä takaisin työelämään ja palasin neljän vuoden jälkeen Englannista Suomeen. Minua pelotti. Olin hyvin epävarma. Koin riittämättömyyttä ja tavoittelin täydellisyyttä. Olin myös äärimmäisen stressiyliherkkä, enkä sietänyt sitä enää lainkaan. Energiaa ei riittänyt paljoon.

Päällisin puolin näytin normaalilta. Hymyilin, nauroin ja vitsailin kuten aina ennenkin. Suomessa asuvan ystäväni mielestä en ollut uupunut. Uupumus oli hiipinyt minuun niin hiljaa ettei kukaan ollut sitä huomannut. Uupuminen ei ole radikaali muutos. Se ei näy ulospäin. Muutos oli petollisen hidas. Se oli syönyt hitaasti sisältä ja polttanut loppuun.

Peruin kesätyöni uimavalvojana. Tuntui, etten voinut luottaa enkä ennustaa olotilaani, vaan se tuntui ohjaavan minua ja minun oli vain kuunneltava sitä. En voinut luvata mitään kenellekkään. Juuri kun minun olisi tullut ilmaista itseäni tanssitaiteilijana yleisön edessä, tuntui että tulisi vetäytyä. Minun oli saatava olla yksin.

Halusin tehdä kaikkeni tanssin eteen. Sen eteen, että veisin tavoitteeni maaliin, pääsisin taas ilmaisemaan ja tulkitsemaan yhä syvemmin, nyt kun taitoni riittivät siihen. Olin valmis tekemään kaiken.

Menin pikavauhtia ääri pinnasta syvyyksiin.

Lähdin tuntemattomaan ja aloitin pitkän opiskelun henkisen kasvun ja meditaatiotaidon kanssa.

Järjellä en tietenkään voinut olla varma tulisiko se olemaan ajanhukkaa, onko siitä mitään hyötyä ja osaanko ja opinko minä. Eikä minulla ollut tietoa, miten voin oppia meditoimaan ja onko minusta siihen. Ympärilläni kukaan ei meditoinut, eikä minulla ollut mitään kokemusta siitä. Oikeastaan, en ollut ehkä koskaan istunut hetkeäkään hiljaa paikallani.

En ollut ”potentiaalinen meditoija”, koska ”olen hektinen ihminen” ja olen ”tavallinen ihminen”. Mutta nyt tiedän luvata, että olemuksemme, aivomme ja persoonamme muuttuu, muovautuu ja kehittyy loputtomasti valintojemme mukaan.

Kaikesta epävarmuudesta ja epätietoisuudesta siirryin hiljalleen eksyneestä ennemminkin omaa tietään seikkailevaksi – sekavasta ja hajanaisesta tietoiseksi ja hyväksyväksi, sekä välinpitämättömästä myötätuntoiseksi ihmiseksi itseä ja muita kohtaan.

Muutuin ihmisenä. Näkökulma itseeni, muihin ihmisiin ja koko elämään muuttui.

Läheiseni ihmettelivät, kuinka olin alkanut muuttua stressaavasta murehtijasta hyväksyväksi ja luottavaiseksi elämää kohtaan, kylmähköstä ja kiireisestä lämpimäksi ja läsnä olevaksi. Olin alkanut hyväksyä itseni toisella tasolla. Säännöllinen meditaatio teki minusta kuulevan ja tunneälykkään ihmisen, joka jaksoi luontaisesti keskittyä ja jonka vaikutuksen piirissä haluttiin olla.

Ehei, meditaatio ei ollut alkuun minun juttuni. En kertakaikkisesti kokenut pystyväni siihen!

Impulsiivisuuden, kun en pystynyt keskittyä kauaa yhteen asiaan kerralla ja pysyä siinä. Nyt olin vaivatta läsnä ja yhtäkkiä hyvä kuuntelija. Se muutti autopilotti elämän puhelimen ja muiden ihmisten vietävänä, sekä itseä ja muita arvostelevien ajatusten johtamana.

Aloin luottaa itseeni ja elämään, eikä minun tarvinnut enää tehdä ratkaisuja ja valintoja pelosta käsin. Ja se vuoristorata ei enää ollut niin tuskaisa. Se josta puuttui kuski tulvivissa tyytymättömyyden hetkissä, pohjalla vaikuttavassa hiljaisessa hitutuksessa. ”Kun muut ihmiset alkaa ottaa pannuun” eikä naurata oma meno, vaan huolestuttaa vähän kaikki - rasittaa, turhauttaa ja harmittaa joku, eniten oma itse.

Meditaatio harjoitusten myötä ilmestyivät luonnolliset terveet rajat. Minun ei tarvinnut enää käyttäytyä tunnereaktioiden vallassa. Tulin vihdoin nähdyksi ja kuulluksi – hyväksytyksi ja tunteitteni kanssa validoiduksi. Kehoni alkoi joustaa ja pehmentyä, mieleni pehmentyä ja joustaa. Kaksi parantumatonta vammaa opetuksena vanhoista ajoista toimivat nyt opettajinani, joilta kuulen aina ohjeet, kuinka elää ja toimia hyvin.